Vispipuuro

Jos syö vispipuuroa, niin oppii viheltämään.

Näin minulle luvattiin, kun en lapsena suostunut syömään vispipuuroa. Vispipuurolla ja vihellyksellä ei ole mitään yhteyttä, sen tiedän nyt.

Ja sen, ettei vääriin jalkoihin laitetut saappaat vie ojaan. Silmät eivät jää kieroiksi jos katsoo nenänvartta pitkin. Eikä silmiin kasva kynsiä, jos laittaa näkkileivän kuoppapuolelle sentin voita ja nuolee sen siitä pois.

Nyt syön vispipuuroa ilman katteettomia lupauksia saavutettavissa olevista huulimelodisista kyvyistä, ja laitan pullan päälle voita.

Vispipuuron valmistusohjeen löytää mannaryynipussin kyljestä.

Jos omistaa teräskulhoisen Kenwoodin, niin ryynipussissa olevan ohjeen puolitoistakertaistaminen ei ole vispaamisen kannalta hyvä, menee hieman yli. Annos on sopiva, kulho liian pieni.

Kun aletaan vispaamaan, niin mannaryyneistä ja valitusta makuaineksesta keitetyn seoksen tulee olla hyvin jäähtynyttä. Lämmin raaka-aines ei vaahdotu.

Puolukka on varmaan yleisin vispipuuron aihio. Lähinaapurille kiitos puolukkasurvoksesta, taas. Aprikoosikin on hyvää, se kelpasi lapsenakin.

Ruoanlaitossakin jälkien siivous on ehkä se ikävin asia, jos sen joutuu tekemään itse...

ChiliPark 2015